KURT ASEENKANTAJA

KURT ASEENKANTAJA.

Oli kylmä ja kolea syys-ilta. Sade oli liottanut tiet tehden ne käyttökelvottomiksi. Oli pilkkopimeä, ja vaikea kulkea niiden, jotka eivät olleet kylästä kotoisin. Kurt Sigurdinpoika oli tosin ollut näillä mailla pari kertaa, mutta nyt oli hän eksynyt pimeässä eikä voinut löytää tietä. Hän oli joutunut metsään, törmäsi puitten runkoihin ja sotkeutui pensastoihin.

Yrittäessään eteenpäin hän oli varmaankin tullut jollekin aukealle. Hänen ympärillään tuntui avarammalta. Suoraan edessä näkyi valon kajastus ilmassa, ja ihmeekseen hän huomasi, että säkeniä nousi kohti pilvien peittämää, öistä taivasta. Hän hapuili lähemmäksi, törmäsi sammaleiseen kumpuun, ja, kumma kyllä, hänestä tuntui, kuin palaisi sen sisällä tuli. Hän tunnusteli käsillään ja rupesi varovaisesti kiertämään kumpua. Äkkiä hän huomasi loistavan pyörylän vähän maan pinnan yläpuolella. Lähemmin tarkasteltaessa osoittautui pyörylä huuruiseksi ja harmaaksi lasiruuduksi, jonkinlaiseksi ikkunaksi, joka oli kummun sammalseinässä. Kurt Sigurdinpoika raapi risulla pois pahimman lian, asetti kasvonsa ikkunaan ja kurkisti alas. Hän näki vanhan noita-akan istuvan hämmentämässä pataa. Tämä mutisi hiljaa itsekseen ja seurasi katseellaan höyryn kiemuroita, sen kohotessa ylöspäin.

— Hohoi! huusi Kurt koputtaen nyrkillään lasiruutuun. Se oli vanha laiva-ikkuna ja lasi oli paksua. Noita-akka ei liikahtanutkaan.

— Hohoi, hohoi! huusi Kurt Sigurdinpoika minkä jaksoi. Ehkä tuo noita-akka on kuuro, ajatteli Kurt. Hän päätti etsiä sisäänkäytävän huoneeseen tai koppiin, miksi tuota kuoppapahasta nyt tahtoi nimittää.

Mitään ovea ei hän pimeässä löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jos sellainen oli olemassa, oli se hyvin kätketty. Mutta hänen mieleensä johtui antaa merkkejä räppänästä. Hän ryömi sentähden nelinkontin ylös kummun rinnettä. Aivan oikein, katosta löytyi läpi. Sieltä tietysti olivat tulleet säkenet, jotka hän ensin oli huomannut. Kurt sulki silmänsä savun ja säkenien takia, ojensi päänsä läven yläpuolelle ja huusi taas »hohoi» niin kovaa kuin jaksoi. Tällä kerralla oli paremmat seuraukset. Noita-akka katsahti ylös ja mutisi hiljaisen kirouksen nähdessään korkealla Kurt Sigurdinpojan avomieliset silmät ja nauravat kasvot.

— Tepä asutte mukavassa luolassa; missä ovi on?

— Ei ole ovea maankiertäjille, sopii lähteä tiehensä! vikisi noita-akka.

— Tänä yönä on niin pimeä ja kylmäkin, huusi Kurt takaisin. En osaa eteenpäin, älkää nyt vastustelko, vaan päästäkää minut sisälle.

Akka pisti puun padan alle saadakseen tulen loimuamaan ja kärventämään ylhäällä olevalta kasvot.

— Hyi hitto, sanoi hän, tänne alas asti tuntuu kristityn veren haju.

Kurt Sigurdinpoika vetäytyi pois säkenien tieltä, mutta hänen sisunsa oli jo vähällä ruveta kiehumaan. Eikö nyt hän, nuori mies, voisi pitää kurissa vanhaa noita-akkaa! Säkenet kohosivat yhä taajemmin pimeälle yötaivaalle. Seisoessaan hiljaa niitä katselemassa kuuli Kurt veden lorisevan ja ymmärsi metsäpuron virtaavan jossakin aivan lähellä. Hiljaa ja ketterästi kuin ilves hiipi hän ääntä kohden. Hän täytti selässä kantamansa nahkasäkin vedellä reunoja myöden, kipusi taas kumpua ylös ja kaatoi säkin koko sisällyksen räppänästä kekäleiden päälle, niin että vesi sylkien ja sähisten kuin vihainen kissa valui kuumille liesikiville. Samassa hetkessä ryömi Kurt Sigurdinpoika räppänän läpi, heilautti itsensä sivulle ja hyppäsi ketterästi lattialle noidan eteen. Eukko ihan pökertyi, niin äkkiä kaikki kävi. Hän töllisti vastatullutta suunnattomasti hämmästyneenä.

— Nyt aion levähtää, sanoi Kurt, ja sitten toivon teidän neuvovan minulle suorimman tien kuninkaankaupunkiin, sillä huomenaamulla haluan olla sen muurien sisällä.

— Ovi on tuolla nurkassa, ja se on kyllä suorin tie, sanoi noita-akka töykeästi, ellet pidä parempana lähteä samaa tietä kuin tulit.

— Ovitie on kyllä hyvä, sanoi Kurt pudistaen sadeveden nutustaan. Mutta ensin istumme täällä vähän juttelemassa. Haluaisinkin sitäpaitsi kovin mielelläni, että ennustaisitte minulle.

— Tahdotko, että ennustan sinulle? kysyi noita-akka tullen vähän paremmalle tuulelle.

— Olen aina toivonut, että oikea noita ennustaisi minulle, ja otaksun osuneeni nyt oikeaan?

— Miltä kannalta asian ottaa, sanoi eukko ja kääntyi katsomaan, näkyikö häntää hameen alta. Minähän kyllä olen koko-noita, mutta poikani on vain puoli-noita.

— Sepä kuulostaa merkilliseltä, sanoi Kurt Sigurdinpoika, joka oli istuutunut uunin vieressä tuolin virkaa toimittavan pölkyn päähän. Ennustatteko vesihöyrystä vai kahvinporosta?

— Voin minä yhtä hyvin ennustaa kädestäkin, sanoi noita-akka.

— Olkoon menneeksi, sanoi Kurt ojentaen kätensä akalle.

— Kas, kas, sanoi tämä tutkittuaan innokkaasti kämmenen juovaverkkoa. Onnenpoikapa sinä oletkin, sen näkee selvästi kädestäsi. Kaikki käy mielesi mukaan. Linnassa tulet sinä asumaan, ja ruhtinaita ja kuninkaita olet sinä näkevä joka päivä.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, tuumi Kurt Sigurdinpoika.

— Sinun juoksijasi on paras lähinnä kuninkaan omaa, jatkoi noita-akka ennustustaan. Panssaripaitasi on tehty hopeasuomuista, mutta koskaan et kuitenkaan saa omaksesi sydämesi rakastettua.

— Pyh, sanoi Kurt, tuota ennustusta en usko. Olisipa kumma, ellei minussa olisi miestä saamaan sitä tyttöä, jonka tahdon.

— Saatpa nähdä, sanoi noita-akka. Mikä on kirjoitettu, sitä ei kukaan voi muuttaa. Mutta koska sinusta tuossa tuokiossa tulee niin suuri herra, voisit ehkä hiukan huolehtia Funtelista.

— Kuka on Funteli, kysyi Kurt.

— Sehän on minun poikani, sanoi akka, ja kuten sanoin, hän on vain puoli-noita, sillä hänen isänsä oli kuninkaallisen armeijan sotilas, uskotpa tai et. Eräänä päivänä noidat ryöstivät hänet, ja sitten menimme naimisiin. Vuorenkuningas piti meille suuret häät linnassaan. Sotilas oli minun ukkoni, ja Funtus oli hänen nimensä. Ja sitten pantiin pojan nimeksi Funteli. Siinä kaikki.

— Hänkö on teidän tupanne rakentanut? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Hänpä tietenkin, sanoi noita, eikös heti näy, että se on oikea ihmisasunto.

— No, eihän tuo juuri ole mikään linna, sanoi Kurt.

— Niin, minä tahtoisinkin, että Funteli joutuisi juuri kuninkaan linnaan, sanoi noita-akka. Sillä sotilas hänestä täytyy tulla, kuten isästäänkin, vaikkapa minä sitten halkeaisin sen asian johdosta. Ja kun sinä nyt lähdet, niin saat ottaa hänet mukaasi, koska ennustin sinulle niin koreita asioita.

— Missä Funtelisi on? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Tule esille, tule esille, Funteli poikaseni, huusi noita.

Hieroen silmiään ryömi Funteli esille huoneen pimeimmästä nurkasta. Kurt ajatteli itsekseen, ettei hän juuri ollut kaunis, mutta kun hänellä ei ollut häntää ja hän sitäpaitsi oli puettu kuten muut ihmiset, niin tuumi Kurt, että voihan ainakin koettaa. Ja sen hän sanoi eukolle.

Tämä tuli niin iloiseksi, ettei hänen ystävällisyydestään vierasta kohtaan lainkaan tahtonut tulla loppua.

Funtelin täytyi heti ottaa esille kiiltomatoja suuresta ruukusta. Ne olivat niin hyvin säilytetyt, että ne loistivat yhtä kirkkaasti kuin elokuun yönä ulkona metsässä. Hän asetti ne suurella taitavuudella siten, että joka seinällä loisti säteilevä tähti, ja pieni maakoppipahanen näytti ihan muuttuneelta. Noita itse tarjosi voikukkakahvia, sillä hän tiesi, että heidän maukas noitaruokansa ei maistuisi ihmislapselle.

Päivänkoitteessa lähtivät Kurt Sigurdinpoika ja Funteli kaupunkiin. Kuljettuaan muutaman tunnin näkivät he linnan torninhuippujen loistavan auringossa. Nyt oli heillä jäljellä enää niukka neljännes matkasta. Molemmat tulivat hyvin tyytyväisiksi ja istuutuivat metsänreunaan lepäämään, sillä he olivat kulkeneet aika vauhtia, ja päivä oli kuuma. Tie oli leveä ja tasainen, se oli suuri valtatie kuninkaan kaupunkiin. Tien toisella puolella oli metsä, jonka reunassa he istuivat, toisella puolella laskeutui vuoren seinämä jyrkkänä alas, ja sen juurella virtasi vuolas, syvä joki, jonka vesi solui rauhallisesti kaupungin laiturien kivipaasien välitse ja siltojen kaarien alla.

Juuri heidän siinä istuessaan tuli itse kuningas Päiviö ajaen kuusivaljakolla.

— Hei, hei, katsokaapas suurta herraa! huusi Funteii rynnäten katsomaan. Funteli oli niin ruma seisoessaan siinä tiepuolessa heiluttamassa lakkiaan, että kuninkaan hevoset pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Kurt Sigurdinpoikakin hypännyt jaloilleen ja ryntäsi nyt pillastuneiden hevosten perässä. Vaunu kääntyili tien tomussa, ja joka hetki näytti siltä, kuin viskautuisi se syvänteeseen. Mutta juuri kun oikea takapyörä oli luiskahtamaisillaan alas, oli Kurt paikalla, sai toista etuhevosta kuolaimista kiinni ja kiskaisi eläimet koko voimallaan sivulle.

— Tuon teit hyvin, sanoi kuningas Kurtille, kun vaahtoiset hevoset seisoivat hiljaa. Otan sinut palvelukseeni. Saat tulla aseenkantajakseni.

— Kiitoksia tarjouksesta, sanoi Kurt, joka seisoi rauhoittaen sivelemässä vapisevien hevosten harjaa. Ei kannata kieltäytyä.

— Ja minkä paikan minä saan, kysyi Funteli, joka nyt oli astunut esille.

— Korkean, sanoi kuningas, sillä sinä pääset roikkumaan.

— Armoa, herra kuningas! huudahti Kurt. Olen luvannut hänen äidilleen auttaa poikaa pääsemään sotilaaksi kuninkaan armeijaan.

Kuningas oli nuori ja iloinen, ja nyt tuli hänelle hauska.

— Se muuttaa asian, sanoi hän nauraen sydämensä pohjasta.

Kuninkaallisen aseenkantajan täytyy katsoa, että hän pitää sanansa.

Funteli pääsee kuormastoon. Ja nyt ylös kumpikin! Asettukaa vaunun

taakse ja pitäkää kiinni. Nyt lähdetään kuninkaan linnaan.

Seuraavana päivänä matkusti kuningas suuren seurueen kera rajan yli. Hän lähti naapurikuninkaan vieraaksi, sillä nyt oli vietettävä tämän tyttären, prinsessa Veronican ja kuningas Päiviön juhlalliset kihlajaiset. Hopeasuomuinen panssaripaita yllä ratsasti Kurt aseenkantaja heti kuninkaallisen vaunun jäljessä. Hän kantoi kuninkaan keihästä ja kultaista kilpeä. Mutta viimeisen vaunun takaistuimella istui Funteli uudessa univormussaan.

Samana iltana oli linnassa suuret tanssiaiset kaikkien korkeiden vieraiden kunniaksi. Ja ulkona puistossa pyörähtelivät uskolliset alamaiset tanssilavalla. Siellä oli Kurt Sigurdinpoika oikein vauhdissa. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saada tyttöä vaikka joka sormelle. Kun tanssi paraillaan oli käynnissä tulivat kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica tanssilavalle. Kansa hurrasi ja kuningas Päiviö puristi jokaisen kättä.

— Suloinen morsiameni, sanoi kuningas prinsessa Veronicalle, tässä näet

Kurt aseenkantajan, joka eilen pelasti henkeni.

— Sinäkö sen teit, sanoi prinsessa Veronica katsoen Kurt Sigurdinpoikaa hyvillä, kirkkaansinisillä silmillään. Kiitän sinua sydämestäni, sillä kuningas Päiviöstä tulee nyt minun herrani ja puolisoni. Etkö tahtoisi tanssia kanssani yhtä tanssia, Kurt aseenkantaja?

Tietenkin Kurt tahtoi. Soittajat rupesivat soittamaan ja Kurt aseenkantaja vei prinsessan tanssiin. Pyörittiin kierros ja toinenkin, eikä Kurt aseenkantaja edes tahtonut lopettaakaan. Prinsessa oli kevyt kuin höyhen ja hänen hiuksensa keltaiset kuin kulta. Oli ihanaa pitää häntä käsivarsissaan. Kurt aseenkantaja tanssi tanssimistaan. Hän pyöri niin että prinsessa Veronica ihan hengästyi.

— Sinäpä vasta olet tanssimestari, sanoi hän, kun soitto taukosi. Kurt kumartui suutelemaan hänen hameensa helmaa.

Kun kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica olivat menneet, lähti Kurt aseenkantaja hiljaa pois tanssilavalta. Hän kulki puiston läpi maantielle. Hän kulki vinhaa vauhtia päästäkseen eroon rauhattomuudesta, joka painoi häntä. Mutta kun hän myöhään yöllä palasi takaisin kuninkaankartanoon, tiesi hän, että noita-akan ennustus kuitenkin oli tosi: »Linnassa oli hän asuva, ruhtinaita ja kuninkaita oli hän joka päivä näkevä, muttei koskaan ollut hän saava omakseen sydämensä rakastettua.»