SUUNNATON AARRE

SUUNNATON AARRE.

Sattuipa kerran maassa, joka on kaukana täältä, auringon vasemmalla ja kuun oikealla puolella, että kuningas näki merkillisen unen. Heti kutsutti hän luokseen oppineet läheltä ja kaukaa, jotta he selittäisivät unen hänelle. Ja kuninkaan unen selitettiin merkitsevän sitä, että jossakin paikassa valtakunnassa oli kätkettynä suunnaton aarre.

Kun uni tuli tunnetuksi, syntyi koko valtakunnassa suuri hämminki. Aarrehan voi olla missä tahansa. Yhtä hyvin jokaisen omassa puutarhapahasessa kuin naapurin. Kukapa sen oikein tiesi, miltä maa ennen vanhaan oli näyttänyt. Eivätkö suur-aateli ja pikkuruhtinaat olleet eläneet loistossa ja komeudessa linnoissaan ja sillävälin taistelleet keskenään. Laki, oikeus ja järjestys eivät siihen aikaan olleet suuriarvoisia. Eihän voinut tietää, kuka oli omistanut aarteen, kun se oli kaivettu maahan tai laskettu meren syvyyteen. Siksi voi aarretta yhtä hyvällä syyllä hakea kaikkialta.

Jokainen, joka omisti pienenkään maatilkun, kaivoi maata aamusta iltaan. Ne, jotka asuivat vuorilla, väänsivät suuria kivilohkareita paikoiltaan ja etsivät rotkoista ja kuiluista. Toiset samoilivat linnojen raunioitten sorakasojen ympärillä, ja toivoivat villiintyneitten ruusupehkojen takaa ehkä löytävänsä jonkun vanhan käytävän tai salakomeron suun. Kaikki, jotka asuivat suurten vesien rantamilla, kutoivat tiheäsilmäisiä verkkoja ja vetivät niitä yli pohjahiekan hienojen uurteiden.

Jokainen ajatteli omalla tahollaan, että ehkä juuri hänellä tänään olisi onni matkassaan, ehkä sallittaisiin juuri hänen löytää tuo suunnaton aarre.

Tosin ei kuningas ollut luvannut mitään palkintoa suuren aarteen löytämisestä. Ja sehän oli kylläkin ihmeellistä. Mutta kaikki ajattelivat tietysti, että jos kerran aarre löytyisi, olisi palkintokin kuninkaallinen.

Oli totta, että kuningas tiesi kaiken, mikä tapahtui koko maassa. Ei siten, että hän olisi antanut vakoilla kansaa. Kaukana siitä. Mutta linnaan tulevilla lähettiläillä ja matkamiehillä oli paljon kerrottavaa. Ne, jotka olivat kulkeneet laaksojen läpi, olivat nähneet kylien kaikki asukkaat lapioineen ja kuokkineen pelloilla. Jos tie taas oli mutkitellut harjanteiden yli, oli rautakangen kalske vuorenseinää vasten tunkenut matkamiesten korviin. Ja kaikki, jotka olivat purjehtineet merta myöten laivoillaan, olivat kohdanneet merivenheitä vetämässä verkkoja edestakaisin yli merihiekan hienojen uurteiden.

Useammasti kuin kerran oli silloin näyttänyt siltä, kuin olisi aarre löytynyt, niin loistivat ja salamoivat verkot, kun ne nostettiin yli vedenpinnan. Mutta se oli vain harhaa ja heijastusta. Vesipisarat ne kimalsivat verkkojen hiuksenhienoissa silmukoissa ja pikkukalojen hopeasuomut välkkyivät. Niissä oli näkinkenkiä ja leviä, joille meren salaperäinen tenho loi välkkeen.

Lopulta kuningas kyllästyi kaikkeen tähän etsintään, josta ei ollut mitään tulosta. Hän oli tullut ajatelleeksi, että jos saataisiin tietää aarteen laatu, niin ehkä helpommin voitaisiin arvata, mistä sitä oli etsittävä. Sentähden antoi hän kuuluttaa kaikissa valtakunnan kirkoissa, että kuka tahansa valtakunnan uskollisista alamaisista, sai tässä asiassa lähteä kuninkaan puheille ja sanoa suoraan mielipiteensä. Ja jos kävisi niin, että jonkun neuvo johtaisi aarteen löytämiseen, saisi tuo miekkonen toivoa kolmea asiaa, jotka kuninkaallisesta armosta myönnettäisiin hänelle.

Voi arvata, että nyt alkoi pyhiinvaellus linnaan. Laskusilta oli alhaalla koko päivän. Joukkoja saapui ajaen, ratsastaen ja jalan. Ylhäisten herrojen puvut loistivat silkkiä ja samettia, ja töyhdöt heilahtivat heidän hypätessään alas satulasta. Herrojensa värejä kantavat ratsupalvelijat riensivät tarttumaan kultaisiin kuolaimiin. Mutta aivan vieressä seisoi joukoittain päiväpalkkalaisia töllistelemässä. He olivat jättäneet päivätyönsä lähteäkseen etsimään aarretta. Ja nyt olivat he heittäneet menemään lapion ja kuokan kiirehtiäkseen kuninkaan luo kaiken muun kansan kera. Piispat ja virkamiehet tulivat ajaen vaunuissaan.

Koko linnanpiha oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka odottivat puheillepääsyä. Linnassa istuivat kuningas ja kuningatar valtakatoksen alla, ja suuressa asesalissa tarjottiin kahvia leivän kera. Mestarikokki itse seisoi keskellä keittiön lattiaa. Hän oli niin innoissaan, että hänen valkea lakkinsa oli keikahtanut vinoon. Keittiöpojat suurine esiliinoineen hyörivät hänen ympärillään kuin päättömät kanat.

— Kaatakaa maitoa kerman sekaan, huusi mestarikokki, se kyllä kelpaa kansalle! Älkää unohtako sikuria, on synti ja häpeä tarjota koko valtakunnalle parhaita kahvinpapuja!

Mutta valtaistuinsalissa haukotteli kuningatar salaa viuhkansa takana. Kunniakatoksen alla oli lämmin ja painostava. Kävi pitkäveteiseksi kuunnella uskollisen kansan puhetta. Valtakunnan kaikki säädyt olivat jo olleet edustettuina. Oli juteltu sinne tänne kruunujalokivistä ja vihityistä alttari-astioista, toiset olivat puhuneet taikasormuksista ja kallisarvoisista juomasarvista. Nyt oli sananvuoro hovikirkon saarnaajalla.

— Oletetaan, sanoi hän, että aarteena yksinkertaisesti olisi puhdas raha. Seteliraha olisi varmasti jo kauan sitten muuttunut tomuksi ja tuhkaksi. Kullasta tiedämme, että kulta ei muuta ole kuin multaa. Ja hopea — — —

— Seis! sanoi kuningas, näinhän ei aarteesta jää mitään jäljelle. Sitäpaitsi ei hopeasta ole olemassa mitään sananpartta. Emmeköhän lopeta tältä päivältä. Ja sitten hän nousi, sillä nyt oli hänkin väsynyt.

Silloin astui muuan pojannaskali pelottomana valtaistuimen juurelle. Ylihovimenojenohjaaja viittoi kädellään häntä astumaan syrjään, mutta kuningas oli jo huomannut pojan.

— Kas tuota veitikkaa, sanoi kuningas, onko hänelläkin jotain sanottavaa?

— Teidän majesteettinne antanee armollisesti anteeksi — — —, alkoi ylihovimenojenohjaaja, mutta hän ei päässytkään pitemmälle.

Poika oli asettunut ihan kuninkaan eteen ja kumarsi lakki kourassa minkä jaksoi.

— Herra kuningas, sanoi hän, olkaa niin hyvä, älkääkä menkö vielä!

— Pois tieltä, huusi ylihovimenojenohjaaja.

— Odota hieman, sanoi kuningas. Ja sitten hän kysyi pojan nimeä ja mistä hän tuli.

Poika sanoi olevansa nimeltään Jukka ja tulevansa Suovuorelta.

— Mutta nyt täytyy kuninkaan seurata minua, sanoi poika, sillä suon Taava-muori käski sanoa, että hän tietää aarteen nimen, mutta sitä hän ei sano kenellekään muulle, kuin kuninkaalle itselleen.

— Eikö hän sitten voi tulla tänne? kysyi kuningas.

— Ei se käy päinsä, tuumi Jukka.

— Miksei? kysyi kuningas.

— Koska hän, raukka, on niin vanha! sanoi Jukka.

Kuningas antoi satuloida Vihuri-varsan ja nousi ratsaille. Hän nosti itse pojan eteensä satulaan ja sitten annettiin mennä.

Mökissä suon reunalla makasi Taava-muori vuoteessa ja luki Raamattuaan. Hän oli niin leininmurtama ja heikko, että hänen oli vaikea liikahtaa. Mutta kuitenkin oli hän tyytyväinen. Ja tänäänhän hän oli lähettänyt tyttärenpoikansa kuninkaan luo. Siksi laski hän myötäänsä kirjan alas ja katsoi ovelle.

Tupa oli siistitty ja lakaistu ja tuoreita katajia oli ripotettu lattialle. Jukka oli sen siistinyt parhaansa mukaan ennen lähtöään. Ikkunalaudalla oli palsami punaisena ja koreana tuohipöntössään. Puita oli uunin edessä, vesiämpäri täynnä vettä. Kirkas kahvipannu loisti hyllyllä. Voihan sattua, että tänään tuli hienoja vieraita. Miten olikaan, astuikin kuningas sisään.

Kissamirri hyppäsi alas uuninloukosta ja meni ottamaan vastaan korkeata vierasta, sillä aikaa kuin Jukka, pyyhkäistyään kiireesti tuolia takkinsa hihalla, työnsi sen vuoteen viereen.

— Tässä olen nyt, sanoi kuningas ja istuutui, mitä muorilla oli sanottavana?

— Tässä maassa ajatellaan vain kultaa ja kunniaa, sanoi Suomaan Taava, mutta minä olen lukenut, että aarre, josta näit unta, on toista laatua. Sen nimi on totuus.

Silloin taputti kuningas häntä kädelle ja sanoi, että saataisiinpa nähdä, oliko Taava-muori arvannut oikein. Sitten sanoi hän hyvästi, ratsasti pois eikä sen enempää ajatellut koko asiaa.

Mutta kerran myöhemmin, kun ei kellään enää ollut mitään sanottavaa kuninkaan unesta, ja uskolliset alamaiset kaikessa hiljaisuudessa olivat palanneet toimiinsa tietämättä aarteesta enempää kuin ennen, muistuivat muorin sanat kuninkaan mieleen.

Hän tuli ajatelleeksi, että niillä ehkä sentään oli jokin tarkoitus. Ja hän kutsutti luokseen kaikki maan oppineet.

Kohta ei enää ollut ainoatakaan tiedettä, jota nämä eivät olisi läpeensä tutkineet. He ojensivat kaukoputkensa taivaan äärettömyyttä kohti. Heidän tutkivat katseensa tunkivat aina maan uumeniin saakka. He raivasivat itselleen uusia teitä kaukaisissa maissa, merien tuolla puolen.

He löysivät monta totuutta, mutta suunnatonta aarretta, jota etsivät, he eivät löytäneet.

Silloin kuningas eräänä päivänä antoi satuloida Vihuri-varsan ja ratsasti mökille suon reunaan.

Taava-muori makasi vuoteessa ja luki Raamattuaan.

— Tässä olen taas, sanoi kuningas, sillä totuuden aarretta, josta puhuit, on vaikea löytää.

— Sanonpa sinulle, missä se aarre on, sanoi Suomaan Taava.

— Jos sen teet, sanoi kuningas, niin saat toivoa kolme toivomusta.

— Minun toivomuksiani ei mikään maallinen kuningas voi täyttää, sanoi Taava, mutta annan sinulle kolme sanaa elämän kirjasta. Katso, näin on kirjoitettu:

— »Totuus ei ole taivaassa eikä merien tuolla puolen, vaan ihmisen omassa sydämessä.»

— Kiitos, sanoi kuningas ja kumartui suutelemaan Taava-muorin ryppyistä kättä.

Ratsastaessaan kotiin tähtien tuikkiessa, mietti hän noita vanhoja sanoja. Hän oli iloinen ja samalla kuitenkin hyvin murheellinen.

— Totuus? ajatteli hän tuumien, kysyen. Totuus, joka asut minun omassa rinnassani, kuka sinut selittää? Hän painoi kättään sydämelleen. Jokaisessa sen lyönnissä tunsi hän veren nopean kulun, siinä ilmeni elämä, tuo selittämätön, suunnaton aarre — iäisyyden välähdys katoavaisuuden maailmassa.